"Wanha Lehtori" horisee

Yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen opetuksessa puhaltavat uudet tuulet.  Opetus- ja kulttuuriministeriö on päättänyt, että entistä useammalla suomalaisella on oltava ylempi korkeakoulututkinto.  Opiskelijamääriä ollaan lisäämässä tulevina vuosina siten, että esimerkiksi oman ”Alma Materini” lisäys on 20% vuosiotosta.  Tämä saa minut huokaisemaan helpotuksesta, sillä syksyllä ja vielä alkukeväällä puhuttiin 50%, jopa 70 % lisäyksestä.

Joka tapauksessa opiskelijamäärien kasvattaminen merkitsee haastetta opetusresurssien, oppimisympäristöjen, rahoituksen, opiskelijoiden hankinnan ja opetuksen laadun suhteen. 

Olen juuri täyttämässä Automaation pääaineen (kandidaattiohjelma) opetuksen kuvauslomakkeita, tutustumassa oppilaspalautteisiin, opiskelijoille tehtyyn All-Well-kyselyyn sekä suunnitelmiin uusien digitaalisten oppimisympäristöjen luomiseksi.  Materiaalia on joitakin satoja sivuja.  Opetuksen arviointi (TEE 2020) lähestyy, ja kansainvälinen paneeli hioo jo kynsiään valmistautuessaan tutustumaan materiaaliin ja kampusvierailuun myöhemmin syksyllä.  Olen tehnyt tämän ennenkin, mutta siitä huolimatta ajatukset alkavat välillä harhailla menneeseen, vanhoihin muistoihin.

Ollessani fuksi meille elämän ja opiskelun saloja opetti vanhempi opetushenkilökunnan jäsen.  Ikuisesti muistan hänen kannustavan lausumansa: ”Jos täältä vain jää pois, ei yksikään koira perään hauku”.

No, nykyään kyllä haukkuu.  Opiskelijat jaetaan heti opintojen alussa tuutor-ryhmiin, jota vetävät opetushenkilökunnan jäsenet (vanhempien opiskelijoiden järjestämä isovelitoiminta on eri asia).  Kolmevuotisen kandiohjelman ajan kukin ryhmä pitää yhteistapaamisia ja tuutorin kanssa henkilökohtaisia tapaamisia, joissa käydään läpi opiskelun asioita ja seurataan kunkin opintojen edistymistä.  Jos opiskelijan opinnot hidastuvat liiaksi tai opiskelija ”katoaa” tai on muita murheita, opiskelijaan otetaan yhteyttä opetushallinnon toimesta.   Maisteripuolella on oma tuutor-toimintansa, jota tyypillisesti vetävät professorit.

Valmistuinpa sitten diplomi-insinööriksi, viimeiset vuodet työn ohella.  Vanha rakkaus eli tiede pysyi mielessä, ja noin kolmekymppisenä päätin lähteä teollisuudesta kokeilemaan epävarmaa tieteentekijän uraa.  Taloudellisessa mielessä tämä ei ollut niinkään viisas ratkaisu, mutta minkä sitä itselleen mahtaa…. Tuolloin, vielä nuorehkona ja innokkaana tieteenharjoittajana siirryin valtion leipiin yliopiston assistentiksi ja jatko-opiskelijaksi.  Professorin ensimmäisiä neuvoja oli: ”Älä sitten turhaan välitä opiskelijoista.  Opetus hoidetaan tässä sivussa tutkimuksen ohella”.

No, nykyään tällainen neuvo julkisena johtaisi todennäköisesti siihen, että kyseinen proffa pääsisi tai pikemminkin joutuisi opetuksesta vastaavan varadekaanin pakeille selittämään näkemyksiään.  Opetukseen panostetaan nykyään paljon, oppimisympäristöjä kehitetään (sekä fyysisiä että digitaalisia), opiskelijoiden hyvinvointia tutkitaan ja seurataan, kurssien palautteet analysoidaan ja esitetään, ”ongelmakursseihin” puututaan ja niin pois päin.  Oppilaspalautteessa jokaisen kurssin kohdalla kiinnitetään huomio ensisijaisesti kahteen asiaan: yleisarvosanaan ja (hieman yllättäen) kuormittavuuteen.  Oli kurssi kuinka hyvä tahansa, liiallinen kuormittavuus vie aikaa muilta opinnoilta ja estää opintojen edistymisen kunnon putkessa ja valmistumisen ohjeajassa.  Paha juttu. 

Meninpä sitten jo hieman kokeneempana opettajana hankkimaan lisää pedagogisia valmiuksia nimenomaan tätä tarkoitusta varten suunnitellulle tekniikan opettajille räätälöidylle kurssille.  Kollegan kommentti oli paljonpuhuva: ”Etkö parempaa tapaa keksi hukata aikaasi?”

No, kyseinen kurssi oli todellisuudessa varsin hyvä.  Se ei ollut mitään kasvatustieteen teorian pänttäämistä vaan nimenomaan tekniikan alan opettajien yhteistä työtä, verkottumista, opetusmenetelmien vertailemista ja kehittämistä, kokemusten jakamista, lähipäiviä, asian tiimoilta kirjoittamista, hieman opiskelua toki myös.  Kurssi toteutettiin silloin tällöin pidettyinä lähipäivinä ja väliaikoina tehtävinä harjoituksina.  Kokonaiskesto taisi kuitenkin olla 1,5 vuotta, ja aika työläs kokonaisuus se oli.  (Taisin kesälomalla lukea aiheesta neljä kirjaa.)  Nykyään näitä kursseja on järjestelty uudelleen, monipuolistettu ja jaettu pienempiin kokonaisuuksiin.  Pointti on kuitenkin se, että nykypäivänä sinun on turha hakea yliopisto-opettajan, lehtorin tai professorin tehtävään ilman pedagogista opiskelua taustalla.  No, ehkä poikkeuksellisen ansioitunut tutkija voidaan valita proffaksi ilmankin, mutta heti saavuttuaan hänet ohjataan näille kursseille kuitenkin.

Joskus tulee kyynisiä ajatuksia mieleen.  Aika kauan sitten, mutta jo varttuneena mutta ei vielä kaiken kokeneena yliopistovirkamiehenä ja kantapeikkona olin opetuspalaverissa,  jossa käsiteltiin opiskelijoiden haltuunottoa ja hyvinvointia, opiskelumateriaalien kehittämistä ja liian vaikeiden oppisisältöjen löytämistä ja kyseisten opettajien kouluttamista paremmille tavoille. Taisin jossain vaiheessa kyllästyä ja aukaista sanaisen arkkuni tyyliin: ”Tämä on yliopisto ja opiskelijat ovat aikuisia ihmisiä ja tulevia diplomi-insinöörejä.  Missä vaiheessa tällainen menee paapomiseksi?”  No, minut hiljennettiin nopeasti vaikutusvaltaisempien oppineiden toimesta.   Ei pidä ryhtyä vastarannan kiiskeksi.

Taidanpa soveltaa samaa ajatusta nämä työuran viimeiset vuodet myös.